Aura olohuoneen lattialla levyjensä keskellä

Syksyllä 2009 mä etsin yhden juuri julkaistun albumin levyarviota. Menin metalsucks.net-sivuille jonkun linkin kautta. Sain sählättyä jollain pikanäppäimellä tai jollain edelliseen artikkeliin, jonka otsikko oli suomennettuna ”Vaginoplastia – kuulostaako death metal -orkesterilta?” Siinä oli haastateltu yhtä kitaristia, joka soitti jossain death metal -orkesterissa ja joka oli korjannut sukupuoltaan. Se oli hetki, kun mä sain suunnanäyttäjän. Tuli olo, että tää on mahdollista. Se anto tavallaan luvan. Et voi alottaa ja olla vaiheessa ja lopettaa ja olla ylpeä itestään.

Aura, 27
Helsinki, 2015

Sukupuoli on ihan todella masentava ja rajottava karsina. Kaikenlaisia mielettömiä ennakko-odotuksia kohdistetaan ihmisiin sen perusteella, mitä nyt sattuu kätilö löytämään haarovälistä. Mun mielestä se rajottaa ja vähän vammauttaa ihmisten ajattelua. On kaksi tapaa ajatella, kaksi tapaa olla ja näkyä. Ne on ahtaita lokeroita, joihin ihmisen ajatusmaailma työnnetään.

Mun mielestä pitäis pyrkiä lisäämään ymmärrystä sukupuolten spektristä tai syvyydestä. Sen sijaan että maailma oisi kaksijakoinen ja mustavalkoinen jana, tai jopa kaksi pistettä ilman mitään janaa, niin tajuttaisiin, et sähän voit niiden kahden pisteen lisäksi olla niiden yläpuolella tai takana, mennä yli tai ympäri.

Mä määrittelen itseni sukupuolitottelemattomaksi, koska mua aina vain vähemmän ja vähemmän kiinnostaa ennakko-odotukset, roolit ja muotit. Mä en oo oikeestaan minkään sukupuolinen. Mutta eläminen maskuliinisessa kehossa ei ollut mahdollista, se ei ollut yhtään ok. Vaihtoehdoksi jäi kehon feminisaatio.

 

Mulla vasta tuli 10-vuotispäivä sille, että mä osasin sanallistaa mun transkokemuksen ja tajusin että tyyppi hei, ala tehdä asialle jotain. Oli mulla ollut samaistumisen kokemuksia ja sellasia ennenkin, mutta en mä ollut osannut tarttua niihin.

Meillä oli silloin 10 vuotta sitten lukion syyslomabileet mun kotona Kalajoella. Mä olin pistäny vieraat ulos ja olin menossa nukkuu, kun vilkasin peiliin. Siinä tajusin, että ei vittu, että tiedätkö että olet transsukupuolinen? Että PIM!, olet nainen. Tavallaan ekan kerran uskalsin antaa itelleni luvan ajatella sen loppuun asti.

Mutta ei menny montaa sekuntia, kun mä olin että no niin höpöhöpö, älä nyt oo hupsu. Mulla oli iso ja vahva kielto päällä. Ja oikeestaan vielä kuusi vuotta siitä eteenpäin mä enemmän tai vähemmän kielsin koko jutun iteltäni.

Mä hautasin itteni opiskeluun ja töihin, koitin tehdä kauheesti väistöliikkeitä, painaa duunia ja palaa loppuun. Mut aina kun olin rauhassa kotona yksin, niin aina se tunne tuli koputtaa olkapäähän... Lopulta ajatus alko olee ylivoimanen.

Mä aloin ettiä tietoa, miten tyypit on alottanu ja hoitanu sukupuolenkorjausprosessejaan. Aika paljon katsoin Youtubesta videoblogeja. Siihen ihmisryhmään oli vaan tajuttoman helppo samaistua. Se tuntu siltä kuin joku ois käynyt mun muistiinpanoilla! Se oli jännä huomata, et vaikka jokainen on yksilö, transsukupuolisten kokemus kehosta ja muusta on tosi universaalia.

 

Tammikuussa 2012 hakeuduin tutkimuksiin. Hain lähetteen joulun välipäivinä 2011, sain sen yleislääkäriltä ilman sen kummempia mutinoita. Olin kyllä valmistautunut, mulla oli kaikki hiton lait ja asetukset tulostettuna lääkärille, että jos se alkaa mutisee tästä jotain niin perästä kuuluu.

Mä asuin silloin Ylivieskassa. Ramppasin puoltoista vuotta siitä eteenpäin Helsingissä tutkimusjaksolla. Puoltoista vuotta multa kyseltiin kaikkea tyhmää ja psykologi tivasi musteläiskiä. Keväällä 2013 psykiatri kirjoitti mulle mielenterveysdiagnoosin, että olen transsukupuolinen. Täytyy sanoa, että musta ei koskaan ole tuntunut mieleltäni niin sairaalta kuin sen tutkimusjakson jälkeen. Se on ihan sirkusta se touhu.

Vaikka mä ite tiesin, mitä hoitoja mä tarvin ja mikä fiilis mulla on, mun piti todistella sitä puoltoista vuotta. Piti muistaa sanoa, että mä oon transnainen. Se ei riitä, että on vähän hankalaa kehossa ja sitä pitäis korjata, vaan pitää jotenki identifioitua transnaiseksi, että voi saada hoitoja. Se on ihan ääretöntä väkivaltaa, että pitää puhua sillee itestään.

Mua haastatteli sama sairaanhoitaja sen puoltoista vuotta. Mä jossain kohtaa sanoin sille, että mä nyt oon tämmönen heviäijä. Se jähmetty ja sano että sä et voi puhua itsestäs tollee. Kerran puhuttiin mun pukeutumisesta ja siitä, auttasko mun oloa tutkimusvaiheessa, jos ehostautusin tai pukeutusin vähän naisellisemmin. Mä sanoin, että mä viihdyn farkuissa ja mustassa hupparissa, että en mä aio tänne pukeutua, ja todennäköisesti pukeudun näin tulevaisuudessakin. Että ei mua haittaa, vaikka joku kattois että onpas tuossa äijämäinen nainen. Niin se oli väärä vastaus.

Loppuvaiheessa mä varoin tosi paljon sanomisiani. Pelotti, saanko mä sieltä sitä mitä mä tarvin.

 

Kun mulle oli annettu diagnoosi, mä kävin muutaman kuukauden välein juttelee uuden sairaanhoitajan kanssa. Vuosikäynnillä, tasan vuosi diagnoosin saamisen jälkeen, mä kysyin, voitasko me viedä tätä hommaa eteenpäin, että mä haluaisin pikkuhiljaa saada oman hetun ja passiin oikeet numerot ja female-merkinnän. Et voinko käydä hakemassa sitä toista lääkärinlausuntoa mitä siihen tarvitaan. Niin se hoitaja sano, että ”mä voin lukee täältä, sä oot viime syyskuussa sanonut täällä haastattelussa, että sä tunnet eläväsi sukupuolten välisessä limbossa ja sua ahistaa, niin en mä voi puoltaa tätä”.

Niin tota... Sitähän se todellisuus oli! Metrossa lipuntarkastaja sukupuolitti mut naiseksi ja kysyi, että kenenkäs lipulla mä siellä matkustan, kun tiedoissa näkyi vanha hetu. Kun mä sanoin möreästi ”OMALLA”, ni sit mä sain lipun takasin. Ja työpaikalla mulle varattiin Miss-etuliitteellä lentolippuja, ja lentoasemalla tuli aina se tilanne ”Mutta... Mitä...”.

Tää limbo ei ollut selvästikään hyväksyttävää tutkimuspoliklinikan mielestä. Mutta missä muussa sä voit ees olla?

 

Viime helmikuussa sain arvottua uudet numerot hetun loppuosaan. Siinä kohtaa olin, että nyt loppuu todistelu, mua ei vois enää vittujakaan vähempää kiinnostaa ne roolit, missä pitäis olla. Silloin niistä rooleista pystyi vihdoin päästää irti, ei tarvinnut mennä meikattuna jonkun lääkärin eteen.

Nyt mä toivon että voisin rauhottua, että mun ei tarvis olla varuillaan. Satuttiin just luonnontieteilijöiden haalariristeilylle, koko paatti oli täynnä haalarikansaa. Ainoo keskustelunalotus mitä mä siellä sain, oli että ”ooksää niinku poika vai mies vai nainen vai mikä hitto sää oot??”.

Tommoset tilanteet, sellanen varpaillaan olo sais jo riittää pikku hiljaa. Mä oon kulkenut keskisormet pystyssä niin pitkään, että ois kiva jos sais välillä miettiä muuta.


Auran haastattelu ja kuvaus tehtiin marraskuussa 2015 Helsingissä.