Sukupuolelle annetaan ihan liian iso rooli nykyaikana. Ja minkä takia on olemassa tyttöjen ja poikien ryhmät? Sitä minä en ymmärrä.
Koulussa voitaisiin puhua näistä asioista. Mut koulussa just laitetaan tytöt ja pojat omiin ryhmiin. Mun mielestä pitäisi keksiä muita tapoja ryhmittää ihmisiä kuin sukupuoli. Esimerkiksi liikunnassa tasoerot olisi huomattavasti järkevämpi vaihtoehto kuin tämä nykyinen ryhmäjako.
Ihan vasta jouduin ruotsin tunnilla naisryhmään. Se johtui siitä, että mä en ollut selittänyt sille opettajalle vielä tästä asiasta, ja se oletti ennen kuin kysyi. Minä olin että en todellakaan muistuta yhtään näitä naishenkilöitä tässä ryhmässä, että mitä vittua.
Aiemmin, kun mä en tiennyt, että mulla on oikeuksia, mä ajattelin, että minä olen jotenkin väärässä, kun ihmiset oletti mut naiseksi. Mutta nykyään, kun tiedän että mulla on oikeus omaan sukupuoleen, niin se turhauttaa, kun ihmiset olettaa.
Mä aloitin about 12-vuotiaana roolipelaamisen ja pelasin heti mieshahmoja. Se oli hauskaa, koska netissä oletetaan, että tyypit jotka pelaa mieshahmoja myös on miehiä. Mua kutsuttiin mieheksi, ja mun sukupuoli-identiteettiäni ei ensimmäistä kertaa kyseenalaistettu ollenkaan. Mä sain olla se joka olen, ja se oli aika paljon coolimpaa kuin fyysinen elämä.
Kun mä olin ennen sitä yrittänyt sanoa ihmisille, että koen itseni pojaksi tai mieheksi enkä naiseksi, niin ihmisten asenne oli usein semmonen, että ”sä et vaan koe itseäsi naiselliseksi naiseksi, sulla on itsetunto-ongelmia” tai jotakin sen tyyppistä. Että hekin on miehekkäitä naisia. Mutta se on ihan eri asia.
Internetissä sain olla mies. Mutta muutama vuosi sitten yksi henkilö siellä yhteisössä sai tietää mun fyysisestä tilanteesta ja kertoi muille, että minä en olekaan hänen mielestään mies.
Ilmoitin tapahtuneen jälkeen siihen ryhmään, että kiitos vaan että oon saanut olla täällä mies, ja ne jotka ei enää pidä mua miehenä, suksikaa vitun kuuseen, ja ne jotka pitää mua yhä miehenä, saa jäädä. Ja ne oli vaan että that’s fine, sä olet transmies.
Mä olin että MITÄ, tälle on termi? En ollut siihen mennessä törmännyt sanaan. Tiesin termin transseksuaalisuus, ja mä olin että ei tämä mun asia ole seksuaalista, tämä on identiteettiasia, ja heitin silloin koko termin perseeseen. Transsukupuolinen-termin koen enemmän omakseni.
Tapahtuneen jälkeen pääsin hiljalleen selville mun oikeuksistani. Mä pidän jotenkin huvittavana, että mun elämäni parhaimpia tapahtumia on se, kun joku puukotti selkään. Jos tätä ei olisi tapahtunut, tässä ois kestänyt vieläki pidempään – ja kuinka vanha musta ois kerinnyt tulla ennen kuin mä olisin saanut tietää tästä asiasta!
Kun sain myöhemmin tietää, että myös köyhemmät ihmiset pystyy saamaan hoitoja, turhauduin. Mä olisin halunnut tietää siitä jo ennemmin. En ymmärrä, minkä takia sain tietää asioista vasta nyt. Että mitä mä enää teen tässä kehossa. Tuntuu että tuhlasin monta vuotta elämästäni siihen että elin netissä enkä fyysisessä elämässä.
Kun mä olin ollu kaksi vuotta prosessissa mä pääsin aloittamaan hormonit. Se oli ihan mahtavaa, kun viimein tapahtui jotakin. Vaikka en ymmärrä, miksi mun piti odottaa kaksi vuotta, että sain apua. Ennen sitä mitään fyysistä apua ei tarjottu, ainoastaan, että olisin voinu blokata kuukautiset, mutta ei se olisi auttanut yhtään mitään, ei ne ole se maailman suurin ongelma tässä.
Koko prosessi muutenkin on hulvattoman naurettava. Mulle tehtiin kaikki älykkyys- ja hulluustestit ja muut. Mietin että miten nää tutkimukset mun sukupuoleen liittyy – no ei siis millään tavalla. Se on kivaa lisädataa, mutta monet kokee sen testaamisen todella stressaavaksi.
Niissä testeissä on paras olla näsäviisastelematta. Siellä oli kysymys tyyliin ”Uskotko, että pappi voi parantaa käsillä?” – no totta kai voi, jos sillä on myös kirurgin koulutus. Mutta jos sä laitat siihen kyllä, niin ne olettaa, että sä luulet että se pystyy maagisilla voimilla parantamaan ihmisiä. Niin kun ne kumminkin tulkitsee näsäviisastelun väärin, niin kannattaa miettiä mahdollisimman kapulasti ne asiat.
Tiesin jo lapsena ihan varmasti, mikä mun sukupuoli-identiteetti on, ja voin sanoa, että mun elämäni traumaattisin kokemus oli murrosikä. Mä vihasin silloin elämääni. Se oltais voitu estää, jos mulle olis annettu hoitoa heti eikä joskus sitten kun mä olen 28.
Transnuoria kohdellaan kuin he eivät tietäisi, mitä kokevat. Ja jos nuorta, joka on muutenkin epävarma kaikesta, kohdellaan silleen että sä et tiedä mitä sä koet ja sä et saa mitään apua, niin sä laitat sen nuoren ihan saatanallisiin ongelmiin. Mun mielestä murrosikää pitäisi voida lääkkeellä siirtää myöhemmälle, kunnes sitten laki katsoo, että sä olet tarpeeksi vanha tietämään, mitä sukupuolta sä olet. Silloin ihmiset voisivat saada murrosiän sen oikean sukupuolen mukaan.
Mun keho ois paljon parempi, jos mä olisin saanut oikeat hormonit heti alussa. Silloin mun keho olisi vääntäytynyt sentään edes vähän oikeaan suuntaan. Nyt on maito läikytetty lattialle ja sitä siivotaan pois, mutta ei sitä maitoa takas kannuun saa. Mut sille ei mahda mitään, silloin kun mä olin nuorempi ei ollut tietoa näistä. Mutta se asia pitää korjata. Transihmisten ei pitäisi joutua käymään läpi murrosikää ilman apua.
Mulla oli aiemmin aika vähän kavereita fyysisessä elämässä. Oli hankalaa olla oma ittensä henkilöiden kanssa, jotka sukupuolittaa sut väärin. Oli raskasta, että joutui selittämään koko ajan itseään ihmisille, ihan vaan jotta pystyi olemaan tavallisissa sosiaalisissa tilanteissa.
Enää mä en ole niin yksinäinen. Mulla on sosiaalinen elämä muuallakin kuin netissä. Mä olen nyt ehkä enemmän oman elämäni herra ja vähän vähemmän semmonen elämän uhri.
Iiron haastattelu ja kuvaus tehtiin lokakuussa 2015 Oulussa.