Ensiksi mä olin transvestiitti. Mä olin varmaan 24 tai 25, kun mä olin kaupungilla ensimmäistä kertaa pukeutuneena. Olin Helsingissä Setan toimistolla tutustumassa ihmisiin. He sano sitten, että mennään kävelemään tohon kadulle. Mä olin ihan kauhuissani: ”ei voi olla totta, emmää nyt uskalla lähteä!” Kaverit sano, että kyl sää uskallat, lähe meidän kanssa. Sit sinne vaan mentiin yhdessä kävelemään! Se oli semmonen ensimmäinen vapauttava hetki.
Myöhemmin mä vedin transvestiittien ryhmää täällä Turussa. Myös mun puoliso veti sitä ryhmää hetken ennen mua. Me käytiin yhdessä erilaisissa tapahtumissa, pyörittiin erilaisissa jutuissa ja muuta. Se tavallaan kuulu meidän parisuhteeseen.
Prosessiin lähteminen kypsy siinä meidän suhteen aikana. Me seurusteltiin kymmenen vuotta, ja mun puoliso tiesi alusta asti missä mennään. Mutta mä tein virheen, mä en kertonut hänelle että mä haluan korjata sukupuolta. Kyllähän hän sen haisto ja huomasi, mutta mulla ei yksinkertasesti riittänyt rohkeus kertoa.
Mä en koskaan kokenut itseäni mieheksi. Lopulta mä elin viikonloput melkeen aina naisena. Se, mitä mä olin viikonloppuina – mulla oli ystäviä ja kivaa ja hauskaa – ni mä halusin että se olis jatkunut, ettei se lopu. Kun palasin arkeen ja miesrooliin, se oli henkisesti raskasta. Alkuviikko oli aina taistelua, ja sit loppuviikosta olin että jee, vihdoinkin mä saan taas olla oma itteni. Jos piti olla pitemmän aikaa miehen roolissa, se rupesi kiristää pinnaa.
Sitten me erottiin. Meillä oli koti ja koira ja kaikki, ja sen kaiken mä menetin. Sit mä aattelin, et nyt on mahdollisuus alottaa puhtaalta pöydältä. Totesin, että katotaan mihin asti on rahkeita.
Työterveydessä he ei suostunu kirjoittamaan mulle lähetettä. Mulle diagnosoitiin masennus ja näin päin pois. Se vanha mies työterveydessä ei hiffannu tätä juttua. Lähete tuli sitten yleislääkärin kautta, ja siitä se lähti rullaamaan.
Kävin Tampereella prosessin, se oli siihen aikaan nopeempi. Mutta siinä oli hidastuksia, kun lääkäreitä ei ollu tarpeeksi. Muuten ei tullut mitään ongelmia ja kaikki meni hyvin. Ei tarvinnut jännittää, saanko sen diagnoosin. Tai totta kai se jännittää hiukan, kun se päätös tehdään, mutta mä olin kuulemma aika selkee tapaus. Mulla on muutama ystävä joutunut niin sanotusti jäähylle, se on on henkisesti aika raskasta.
Hormonit mä alotin kolmisen vuotta sitten. Ei se ihan ruusuilla tanssimista oo, siinä on omat ongelmansa ja kommervenkkinsä. Jokaiselle se räätälöidään omanlaisekseen. Tunteet tulee siinä mukaan, et kyllä siinä pää on aika kovilla. Toiset ottaa sen helpommin, toiset raskaammin.
Leikkauksesta kuvittelin että se olisi helpompi prosessi. Mutta ensin makaat viikon sängyssä liikkumatta ja sit ku siitä nouset ylös, lihakset on käyny tosi heikoksi. Onneksi ystäviä oli paljon auttamassa. Ne toi ruokaa ja kävi tsemppaamassa ja moikkaamassa, se autto paljon.
Mä olen maalta kotosin, Keski-Suomesta. Äiti ja isä erosi, kun olin tosi nuori, ja mummi kasvatti minut. Mä olin joku neljä tai viisi vissiin, kun pukeuduin hänen vaatteisiin ensimmäisiä kertoja, salaa kaapissa tietenki. Piti olla miehen rooli päällä aina. Ei saanu pukeutua punaseen ja piti olla henkisesti kova. Mutta lapsena sitä pystyy sopeutumaan mihin vaan.
Meillä ei ollut siellä mitään muuta tietolähdettä kuin kirjasto. Sitä kautta tutustusin asioihin. Siellä oli lehtiä, joista mä tajusin että vau, on muitakin munlaisia ihmisiä. Koska aluksi mä luulin, että mä olen yksin tällainen.
Yhdeksänneltä kun pääsin, menin Kuopioon amiskaan opiskelemaan. Kun pääsin irtautumaan kotoa, homma ryöpsähti käsiin. Sain viimein olla oma itteni. Asuin asuntolassa, ja siellä tuli pukeuduttua aika monet kerrat. Kai se oli asuntolakavereiden mielestä vähän outoa siihen aikaan, mutta ei kukaan sitä mitenkään kommentoinu.
Mun isä on kuollut, eikä hän nähnyt tätä prosessia. Hänelle se se ois ollut vaikea selittää, en tiedä minkä takia… Me ei oltu hirveän läheisiä. Kyllähän mä hänelle jäin vanhemmiten muutaman kerran kotona maalla kiinni, ku välillä käytin kynsilakkaa ja meikkasin. Se oli isälle kova paikka.
Äidille mä kerroin tästä kolmisen vuotta sitten. Mä venytin sitä aika pitkään, mun äiti on aika semmonen teräväsanainen nainen. Sitte yks kerta soitin sille ja juteltiin niitä näitä, ja sit mä kerroin, että mulla on semmonen yks juttu. Se arvuutteli, että onko mulla joku sairaus, ja mä sanoin, että ei oo, mä oon vaan lähtenyt tämmöseen juttuun. Siltä tuli kommentti ”aijaa”, ja mä olin että no, se oliki sitte helppoa.
Mä kuulin että äiti oli sen puhelun jälkeen ollu vähän että ööömm mikäs juttu tää oikeen onkaan. Mulla on kaksi nuorempaa siskoa, ja ne oli sit kertonut, mistä on kyse. Äiti oli silloin että hetkinen, hän on pitänyt mua koko ajan poikana ja miehenä, että mikäs tässä nyt sitte muuttui, onko hän tehny jotain virheitä.
Nyt hän on päässyt siitä yli. Viimeksi kun kävin, äiti sano että susta on tullu nätti, oot niin kaunis nykyään.
Kun mä muutin Turkuun 25 vuotta sitten, täällä vielä osoiteltiin ja naurettiin, mutta nyt ei enää ole sellaista. Katsotaan vain pitkään jos jotain.
Se sattuu ihan hitosti sydämeen, kun jotkut miehet pitää mua miehenä. Totta kai voi käydä leikkauksessa, mutta se todellisuus, miten ihmiset sut kokee, se ulkomuoto, siihen ei voi paljoakaan vaikuttaa.
Tää on vielä vähän hankalahko asia Suomessa. Pitää saada jotenkin tietoon, että tämmösiä ihmisiä on, että he on ihan samanlaisia kuin kaikki muutkin. He haluaa tehdä samoja asioita kuin kaikki muutkin, ja saman lailla he haluaa hellyyttä ja rakastaa.
Jaanan haastattelu ja kuvaus tehtiin joulukuussa 2015 Turussa.