Kun olin syönyt kolmisen viikkoa testosteronia, huomasin, miten aloin rentoutua. Se oli ihan uusi juttu mulle. Vähän kuin muhun olisi ammuttu lapsena nuoli, enkä olisi koskaan huomannut sitä, ja nyt joku veti sen pois. Että AUTS tuo sattui, vaikka en ollut aiemmin edes tuntenut koko nuolta, koska se oli aina ollut siellä.
Olin että ai tältäkö muista ihmisistä tuntuu. Että haluaa tehdä asioita, tavata muita ihmisiä, ja se on kivaa eikä monimutkaista. Nyt kun mä katson peiliin, mä pidän siitä, mitä näen. Pidän siitä miltä kuulostan, kuka saan olla. Mulla ei ole enää ristiriitaista tai ahdistunutta oloa.
Näin Boys don’t cry -elokuvan vähän päälle parikymppisenä. Se oli ensimmäinen kerta kun näin transmiehen mediassa. Katsoin leffan salaa jotain 17 kertaa, en vaan voinut olla katsomatta. En tajunnut silloin, miksi. Mulla oli siihen aikaan lyhyt tukka, enkä käyttänyt ikinä hameita tai mitään tyttömäistä. Mutta aattelin silloin, että se on vaan tapa miten mä ilmaisen itseäni.
25-vuotiaana olin tosi tyttömäinen. Pukeuduin mekkoihin ja yritin kovasti olla tyttö. Sitten kolmikymppisenä osallistuin liveroolipeliin, jossa mulla oli miesrooli. Pelasin sitä kolme päivää putkeen. Yleensä, kun pelaa jotain roolia, kehittää sille sopivia eleitä ja äänen. Mutta nyt mun ei tarvinnut kehittää mitään, laitoin vaan jotain pois päältä ja olin tosi rentona. Siinä kohtaa tajusin että okei, tässä on nyt jotain enemmän. Se oli iso käännekohta.
Aluksi ajattelin, että maskuliininen pukeutuminen riittää mulle. Että mulla ei ole mitään ongelmaa mun vartaloni kanssa. Että ei ole mitään, mitä leikkaus voisi korjata. Mutta kun parin vuoden päästä olin taas jo paljon maskuliinisempi, tajusin, ettei pelkkä pukeutuminen riittänyt. Olin koko ajan siirtynyt hitaasti kohti transitiota.
Nyt jälkikäteen ajatellen olin tajunnut tän asian ihan lapsena. Kun kiivettiin naapurin poikien kanssa puuhun, mulle saatettiin sanoa, että ei tytöt tee tuollaista. Moni tyttö varmaan olisi siinä kohtaa, että kyllä tytöt tekee sitä, mä olen tyttö ja kiipeän puuhun, mutta mä ajattelin silloin, että niin, mutta kun mä en ole tyttö.
Jos lapsi on transsukupuolinen, asia koskee myös vanhempia, ei vain sitä lasta. Kuvittele, että sä olisit kohdellut sun lasta tietyllä tavalla koko sen elämän, ja sitten sulle selviää, ettei se ikinä olisi halunnut tulla kohdelluksi ja nähdyksi sillä tavalla. Siinä varmaan helposti kysyy itseltään, miten mä saatoin tehdä sen mun lapselleni, miten mä en huomannut sitä.
Kun mun vanhemmat oli mulle, että miten me ei tajuttu, mä lohdutin niitä että noh, mä piilotin sen tosi tosi hyvin, myös itseltäni.
Yleisesti ottaen mun perhe suhtautui tähän hyvin. Ajattelin ensin, että mun isä ja äitipuoli ottaisivat tän tosi raskaasti ja olisivat ihan shokissa. Mutta kun kerroin asiasta, mun äitipuoli olikin, että ”Ai sä olet transsukupuolinen? Mutta sehän on ihanaa!”. Mä olin että täh, mitä täällä tapahtuu. Kävi ilmi, että yksi heidän perhetuttunsa lapsi oli korjannut sukupuoltaan parikymppisenä. Lapsesta tuli prosessin myötä enemmän oma itsensä ja paljon onnellisempi. Mun isä ja äitipuoli olivat nähneet tän ja ymmärtäneet, että se oli ollut oikea ratkaisu.
Äidiltä tää on vienyt eniten aikaa. Mutta kukaan ei oo yrittänyt puhua mua ympäri, vaikka on multa kysytty, oonko mä ihan varma ja onko mun pakko käyttää hormoneja. Lopulta kaikki on onneksi tajunneet, että mä tiedän mitä mä teen.
Kun postasin mun uudesta nimestä Facebookiin uudenvuodenaattona 2015, olin tosi vaikuttunut siitä, miten upeesti ihmiset otti asian ja miten moni huomioi sen. Postaukselle tuli satoja tykkäyksiä ja ihmiset toivotti mulle hyvää uutta vuotta mun uudella nimellä.
Mun isän nimi on James, ja mä otin saman itselleni. Meillä on skottilainen suku, ja nimet kulkee suvussa. En ollut ihan varma, miten hän reagoisi. Mutta hän oli vaan että ”hyvä päätös”.
Aluksi uusi nimi ja uusi pronomini tuntui tosi oudolta. Vähän kuin sanoisi että hei kutsukaa mua Balthazariksi, ja tyypit olisi että ok Balthazar. Ekat sata kertaa, kun joku sanoi Jamie tai käytti musta englannin kielen pronominia ”he”, mä en ihan tajunnut kenelle puhuttiin. Tuntui kuin oisin pelannut jotain peliä. Nimi ja pronomini alkoi tuntua omilta muutaman kuukauden jälkeen, ja nyt ne tuntuu tosi hyviltä.
Oon tehnyt standupia vuodesta 2012. Mä yritän komiikallani sanoa, että hei vaan, olen transihminen, olen ihan tavallinen tyyppi ja tämä on minun tapani elää.
Monet tuntuvat ajattelevan, että transsukupuoliset ovat jotenkin tosi onnettomia ja masentuneita. Ei musta tunnu, että mä olisin mikään Frankenstainin hirviö tai että olisin jotenkin vähemmän osa yhteiskuntaa. Itse asiassa musta tuntuu, että mä olen nykyisin enemmän kuin koskaan samanlainen kuin muut.
Ei tarvi olla transihminen, että olisi kriisejä. Raha, ura, parisuhde, ja niin edelleen... Mutta nyt se, mitä mä haluan tehdä elämälläni ja mihin haluan satsata, on kiinni musta. Mun ei enää tarvi käyttää energiaa ihmisenä olemiseen.
Että tässä oo kyse mistään jokapäiväisestä taistelusta. Paitsi että miestenvessat haisee paljon pahemmalta kuin naistenvessat. Ja esimerkiksi uimahalliin tai salille meneminen on hermostuttavaa ja pelottavaa, mun pää sanoo silloin että PIILOUDU. Monet ei käy niissä paikoissa ollenkaan. Mä olen päättänyt käydä niissä niin pitkään, ettei mua enää pelota.
Mä tein todellakin oikean päätöksen. Tavallaan toivon, että olisin tehnyt sen päätöksen paljon aikaisemmin. Mutta kun aikaa ei voi kääntää, niin ei sellaista voi oikein toivoa.
Jamien haastattelu tehtiin toukokuussa 2015 sekä syyskuussa 2016 ja kuvaus syyskuussa 2016 Helsingissä.