Mulle on tärkeetä, että mut otettais ja hyväksyttäis sellasena, miten mä tuon itseni ja mun sukupuolen esiin. On mulle tullut sitäkin vastaan, että ei saatana hyväksytä, siis ei millään. Mä en tiiä kuinka paljon tissivakoa siinä pitää näyttää ennen ku uskotaan... Mä kuitenkin koetan tehdä aika selväksi, mitä sukupuolta mä edustan. Mulla ei esimerkiksi ole viiksiä. Ne vois aiheuttaa hämmennystä.
Kun meen seuraavan kerran käymään Jenkkeihin, niin aattelin mennä sinne häiriköimään. Siellä on nyt ihan hirveet ongelmat sukupuolitettujen vessojen kanssa, mitä oon netistä lukenut. Kun englannin kielessä gender ja sex on erikseen, niin se on sex, minkä mukaan pitäs mennä vessaan. Eli et riippuu, mitkä kamat sulla on, ei sen mukaan, mitä sä ajattelet. Mietin, et meen ihan piruuttaan miestenvessaan siellä, kusilaarille minihameessa kattoo niitten ilmeitä.
Se että tykkään vähän ravistella ihmisiä on tullu sitä kautta, kun oon uskaltanut olla oma itseni. Painin kautta aloin uskaltaa tehdä juttuja. Siinä vaiheessa kun oot kehässä niskoillaan, hame korvissa ja perse pilkottaen... Se kasvattaa luonnetta ja itsetuntoa aika paljon. Kukaan ei voi sen jälkeen sanoa mulle mistään mitään. En enää voi nolostua kauheesti mistään.
Mä alotin ensin painin ja sit tulin kaapista ulos. Se vaan sattu menemään niin. Ehkä se oli jopa helpompi mulle niin päin, koska mä pääsin eka tutustuu ihmisiin ja vasta sit tulin kaapista. Toisin päin se ois voinut olla aika vaikeeta – ois ollut vähän pelottavampi kokemus tavata silloinen sovinistinen pääkouluttaja huutamassa pää punasena. Onneksi nykyään meillä on eri pääkouluttaja, joka on just paras.
Tässä lajissa on kaikennäköstä hiihtäjää. Jo kultasella 80-luvulla oli erikoisia painijoita. Adrian Street oli transvestiittipainija, sen juttu oli et se veti överiksi koko homman. Se oli aika härski viiksiensä kanssa meikissä. Goldustilla taas oli pitkä, blondi peruukki ja kokolateksiasu, ja se oli vaan tosi bizarre, tosi queer. Outo. Ja on homopainijoita – ja ei-niin-homopainijoita, jotka kuitenkin on homoja, mutta ei tuo sitä esille painissa. Ja Meksikosta, Japanista ja Jenkeistä löytyy drag-painijoita.
Oisko koko maailmassa pari kourallista transsukupuolisia painijoita. Mä tiedän kaksi ihmistä itseni lisäksi, ne asuu Jenkeissä molemmat.
Jos on makeen näkönen juttu ja se myy, niin se pidetään. Tää on showpainia. Mut ei tää mun juttu varmaan muuten ois menny läpi, jos 80-luvulla ei ois ollut näitä muita. En mä ois muuten saanut ylipuhuttua meidän pääkouluttajaa.
Mut nyt se näki myyntivaltti-idean. Vaikka kyllä siinä meni sit aika pitkään saada taottua sen kalloon, että tää on ihan oikee juttu. Kyl meillä nyt painiporukat tietää, ja taitaa jopa suurin osa yleisöstäkin tietää, mitä on transsukupuolisuus ja mikä mä oon heiniäni.
Jotkut fanit ei ihan tajuu... Ne aattelee, että mä oon transsukupuolinen naisesta mieheksi. Sitä on tullut pari kertaa, se on tosi hämmentävää. Ne aattelee, että eihän toi voi olla mies. Mikä on taas omalla tavallaan maailman siistein juttu.
Mä oon ollut mukana painissa vuodesta 2008, ja yhdeksän vuotta painijana. Mun sanalla alkaa olla jo painoa. Voin koettaa saada tasa-arvosemmaksi tätä hommaa. Ja onhan meillä aika hyvin asiat. Syrjintää ei oo oikeen koskaan ollut. Ellet sä oo joku ihan kusipää, se sit tietenkin vaikuttaa asiaan ja sua saatetaan syrjiä.
Mä en laske mun nukkekotileikkejä transkokemukseksi, koska kuka tahansa voi leikkiä nukkekodilla. Mä sain mun luokkalaiset pojat leikkii sillä nukkekodilla yhtä lailla.
Joskus 15- tai 16-vuotiaana halusin kokeilla naisten vaatteita ja meikkejä. Että ei mulla oo lapsuudesta kokemusta tästä. Tai no onhan sitä lapsi saatana 16-vuotiaana vielä. Olin silloin et mites nää niinku toimii ja mikä tää juttu on. Siitä se sit lähti eskaloitumaan kuin lumipallo, ja tässä sitä nyt ollaan tän näkösenä.
Tosin aika pitkään meikkaaminen ja vaatteet riitti. Tai kauan ja kauan, joku kaksi vuotta. Mutta sit alko olla tunne, et voisin olla jokapäiväinen nainen. Oisinko mä sit ollut kakskymppinen kun lähin pikkuhiljaa eteenpäin. Olin et ”hmm, tässä on enemmänkin...” ja aloin tekee asialle jotain.
Netissä ihmiset suositteli, et haet vaan sinne prosessiin. ”Kyl se siinä sit varmistuu, onks se sun juttu.” Siinä oli yllättävän pitkä jono, ja sitä kerkes miettii pitkään. Ja sit prosessin aikanakin ehti vielä miettii omaa elämää. Et mulla oli sit lopulta aika selkeetä se, mitä mä haluan. Hullua tässä on se, et mä olen nyt sairas ihminen, kun mulla on tautiluokitus F64.0. Hah!
Periaatteessa oon nyt käynyt mun prosessin, mut vähän pitää vielä hifistellä. Aattelin siis viimein luopua Samista ja Terosta. Kivekseni Sami ja Tero, niiden aika on nyt koittanut. Mun kaveri aina sano, et sillä on Sami ja Tero, ja nää nimet tuli siltä. Sympaattista tässä nimiasiassa EI oo se, että mun pikkuveljen nimi on Sami. Se nimi ei siis tule häneltä. Mut oon saanut kuulla tästä monta kertaa, et ”miksi sä olet tehnyt tän, MIKSI”.
Mun läheiset on suhtautunu tähän tosi hyvin. Ja oon paljon läheisempi mun pikkuveljen kanssa nykyään, tullaan niin paljon paremmin toimeen. Se on siisti juttu. Aiemmin, kun mä en oo ollut oma itteni, niin totta kai sitä on käyttäytyny eri tavalla. Vaikka mä en ees tajunnut sitä ite. Nyt vasta oon huomannut, miten paljon paremmin veljen kanssa menee kaikki.
Ne kaverit, jotka on jääny ala-astevuosilta, on vaan olleet et ”aha, okei”. Vaikka onhan sitä välillä tullu kysymyksiä, et mikä tää juttu on. Mut kaikki on menny tosi hyvin. Mulla ei oo ollut mitään ongelmia mun tuttavien, kavereiden tai suvun kesken. Kaikki sukulaisetki vaan hehkuttaa mua ihan kybällä. Ne on ihan innoissaan, et ”taas Jessica on täällä lehdessä, ja nyt se on telkkarissa, pistäkää tolle ja tolle kanavalle”. Ja sit viidakkorumpu soi ja koko suku kattoo telkkarii, ku Jessica sattuu olee jossain ohjelmassa.
Tulevaisuudessa mä aattelin vallottaa Euroopan ja suitsuttaa joka paikkaan sateenkaaren salasanomaa. Jakaa ilosanomaa, et homoilkaa kaikki!
Jessican haastattelu ja kuvaus tehtiin tammikuussa 2017 Helsingissä.