3-vuotiaana varastin mun isoveljen kalsareita ja halusin pitää niitä. Ja kun sain lahjaksi My Little Ponyn, mä revin siltä pään irti ja heitin sohvan alle, kun mä en halunnut sitä. En ymmärtänyt, että miks tää on näin, että miks mä en oo samanlainen kuin mun isoveli. Tiesin, että mä oon tyttö, mut mä en ymmärtänyt, miksi mä en saa olla samanlainen kuin mun broidi.
Mua yritettiin ihan lapsena laittaa tytön muottiin, mut aika nopeesti mutsi tajus, ettei kannata. Kun me muutettiin Helsinkiin vuonna 2000, niin ekana koulupäivänä mutsi anto mulle viiskymppiä ja sanoi, että saat tän jos laitat hameen päälle, että nyt voit alottaa ihan alusta tän homman. Kaksi päivää meni, ja sit mä olin että ei. Ja sen jälkeen ei oo ollut mitään semmosta.
Mä olin 19 kun mä menin lääkäriin. Sen jälkeen mä soitin mutsille, et no niin, nyt asia on näin, että musta tulee mies, että prosessi on alkanut. Se sanoi jotain että älä höpötä ja koetti vaihtaa aihetta. Myöhemmin, kun sinne piti ottaa tukihenkilö mukaan, ni mä pyysin mun äitiä. Se jotenki avasi sen silmät, ja sen jälkeen se on ollut tosi ok tän kanssa. Nykyään se aattelee, että sillä on kaksi poikaa.
Mä oon aina halunnu olla just sitä mitä mä olen, en mä rupee piileskelee. Vaikka aluksi mä tavallaan valehtelin itelleni, siis just jotain rintojen teippausta ja muuta. Se on vaan ittensä kusettamista.
Silloin oli vaikee kattoo itteänsä peilistä. Se on ihan käsittämätöntä minkälainen tuska ihmisellä voi olla, kun ei oo omissa nahoissaan. Niin tää oli vaan pakko tehdä. Ei siinä tullu yhtä sellasta isoa ahaa-elämystä. Mun elämä meni siihen pisteeseen, et mä en voinut enää valehdella itelleni, oli pakko alkaa olla se mikä mä oon. Kun mä päätin varata sen ekan lääkäriajan, se vaihto mun elämän suuntaa täysin.
Muutaman ystävän kanssa puhuin etukäteen asiasta, mut kukaan ei oikein tienny, mitä se prosessi on, mitä siinä tapahtuu. Niin ei mitään kovin syvällisiä keskusteluita käyty. Ei ollu oikeen ketään kelle puhua. Jälkeenpäin oon miettinyt, että siinä ois joku terkkari vaikka voinu ottaa hihasta kiinni, että jutellaanko.
Mä aloitin hormonit 20-vuotiaana. Se tuntu mahtavalta, tosi hyvältä. Oli hauskaa kattoo itteensä peilistä! Laitoin Facebookiinki, että ”milloin minulle tuli näin karvainen perse?”.
Vaikka aluksi mua kyl pelotti. En yhtään tienny, mitä tässä tapahtuu. Että miksei mistään saa mitään tietoa? Siis vittu, jos sä haluat nähdä kuvia leikkauksista tai muuta, sun pitää kirjautua johonkin saatanan yhteisöön. Tavallaan mä ymmärrän sen, mut miksi sen pitää olla niin helvetin vaikeeta? En mä ikinä jaksaisi tehä sinne tunnuksia, mä en oo semmonen ihminen. Niin sit se jäi.
On tosi omituista, että kukaan ei kerro avoimesti missään mitään. Miksei vaikka koulukirjoissa vois olla kuvia leikkaustuloksista?
Hormonien jälkeen tuli nimenvaihdos, ja mun eka leikkaus oli rintojen poisto.
Sitte piti kohtu ottaa pois. Mä olin siinä leikkauspöydällä, ja olin et hei otattekste näitä johonkin talteen. Se hoitaja vai mikä se oli naurahti, et ”ei, nää menee roskikseen”. Siinä vaiheessa tajusin, et nii, mä en tosissaan ikinä saa omia lapsia. Ja sit alko nukutusaine vaikuttaa.
Vasta sen leikkauksen jälkeen sai henkilötunnuksen vaihdettua. Se on järkyttävää. Mun mielestä se on ihmisoikeuksien vastaista, et sä et voi saada omia lapsia tän takia. Mut kyl ne lait tässä pikkuhiljaa muuttuu.
Mulla on mennyt prosessissa aika kauan, leikkausvälit on ollu aika pitkiä. Mulla ei oo ollut mitään superkiirettä päästä siihen isoon leikkaukseen. Siihen piti valmistautua niin paljon, piti saada kaikki duunit ja muut hoidettua ja rahaa säästöön, ei niillä Kelan päivärahoilla hirveen hyvin pärjää.
Isoimman leikkauksen jälkeen muhun iski joku sairaalapöpö ja semmosta. Mä olin aika pitkään sairaalassa, ja korjauksia on pitäny tehdä. Mut komplikaatiot on valitettavan yleisiä, onks se että joka kymmenes tyyliin saa niitä.
Mun tyttöystävä kuskasi mua leikkauksen jälkeen puoli vuotta edestakas päivystykseen ja haki sairaalasta, ja siinä oli häitten suunnittelut ja kaikki. Siinä meinas vähän usko loppua. Sitä aikaa ei kauheen ilolla muistele. Mut kyl siitä on vaan menty läpi.
Kaks päivää ennen häitä pääsin sairaalasta, ja menin sit häitä edeltävänä päivänä kantaa pöytiä hääpaikalle. Ei siinä voinu pysähtyä!
Isoveli pelkäs aluksi ihan törkeenä, et mulle sattuu jotain. Se ajatteli, että siihen leikkaukseen voi kuolla, ja pelkäs et mua kiusataan. Siitä huomas, että se ei hyväksyny tätä. Sit jossain vaiheessa, kun se näki, et mulla on kaikki hyvin ja mä oon onnellisempi kuin ikinä ennen, niin sit se rupes kovaan ääneen toitottaa, että ”mulla on pikkuveli!”, ja on ollu tukena siitä asti.
Duunarimaailmassa ei kyl oo niin helppoo. Nykyisessä työpaikassa ne ei tiedä tästä. Ei niille voi sanoo, ne on sellasia persuja kaikki. Oon mä miettinyt et mitä jos tulisin niille kaapista ulos, mut multa vois lähtee työpaikka oikeesti alta, koska ei ne hyväksyis sitä. Välillä ku asennetaan jotain, me ollaan tosi lähekkäin. Ni siitä katois se rentous, ei se varmaan onnistuis.
Parempi et sen hoitaa näin eikä mee saunaan niitten kaa. Sanon vaan selitykseks, et mullon uus tatuointi, kun en mee saunailtaan.
Mä oon mies, that’s it, eikä mua kyl väärinsukupuoliteta. Se on varmaan ihan perseestä jos sillee käy.
Mä toivon et sellanen halu määritellä muiden sukupuolta muuttuu pikkuhiljaa. Miks pitäis saada tietää, mikä joku toinen on. Eikö vaan vois olla ajattelematta asiaa?
Lukan haastattelu ja kuvaus tehtiin marraskuussa 2015 Helsingissä.