Tuuli tanssilattialla

Mä tykkään käydä ulkona ja tanssia kavereiden kanssa. Se on ehkä parasta olla ystävien ja kavereiden kanssa tanssilattialla, hyvä musiikki soi, hiki valuu. Ollaan yhdessä ja annetaan mennä. Se oli 2014 kun mä kävin ekan kerran meikissä ja topissa tanssimassa. Tajusin, että mä olin kaivannut tätä uutta puolta itsestäni myös tanssilattialle.

Mulle itselleni sukupuoli merkitsee sitä, miten ihmiset näkee mut. Nykyään mut nähdään naisena: mä käyn töissä naisena, liikun kadulla naisena – ja se on kivaa! Mä näen peilissä sen oikean sukupuolen, ja siitä tulee vaan hyvä olo.

Tuuli, 29
Helsinki, 2017

Se oli ekana kokeilua. Että onko tää mun juttu.

Mä aloin käymään Transtukipisteellä muunsukupuolisten ryhmässä 2012. Siellä mä pyörittelin mun omaa nimeä ennen kuin otin sen käyttööni. Se oli tosi isoa ja uutta, pelottavaa. Kokeilin ikään kuin pikkuhiljaa, onko tää mun juttu, oonko ylipäätään trans.

Mä mietin ensin vuoden, uskallanko mä mennä Transtukipisteelle. Kynnys oli tosi korkea. Että onko mussa jotain tämmöstä sateenkaarityyppiä, leimaannunko mä? Nykyään sateenkaari on mulle kotoisa ja oma juttu, mutta silloin se oli pelottavaa.

Mä en silloin uskaltanut mennä heti naisten ryhmään, musta oli helpompaa käsitellä näitä juttuja muunsukupuolisten ryhmässä. Ehkä vuoden jälkeen mä aloin miettiä, että tää on ollut tosi arvokasta, mutta että jotain puuttuu. Mä halusin mennä katsomaan, mitä feminiinipuolella on.

Mä huomasin, että mä pystyin siellä olemaan oma itseni – että hei tää tuntuu hyvältä ja omalta. Halusin sitten ikään kuin laajentaa reviiriäni, löytää lisää paikkoja missä oon oma itteni. Menin Vinokinoon vapaaehtoseksi, ja sitä kautta löysin pari hyvää ystävää. Sen jälkeen kaveripiiri lähti laajentumaan.

Huomasin, että mä voin elää tällee, mut hyväksytään tämmösenä kuin oon. Mua alko siinä vaiheessa ahdistaa miehen esittäminen. Aloin ymmärtää miten paljon esitin jotain mitä en ollut. Rupesin ajattelemaan, että eikö tällee sitten voisi olla kaikkialla.

 

Mä olen mies, tässä on mun elämä ja tällee mun pitää elää. Sillee mä ajattelin, kun muutin Helsinkiin kymmenen vuotta sitten. Mä en nähnyt mitään muuta vaihtoehtoa.

Mä menin suoraan lukiosta Hankeniin opiskelemaan kauppatieteitä, ja mulla oli käsitys, että opiskelijaelämä on kivaa ja biletetään. Sitä se olikin, mutta mä olin silti ihan yhtä kujalla kuin aiemmin. Kävin myös intin, ja ihmettelin, että eikö tääkään nyt suju. 

Vasta yli parikymppisenä mä aloin vähitellen ymmärtää, että mä voisin olla oma itseni. Että mun ei tarvi yrittää olla mies ja toteuttaa mielikuvia, mitä mulla oli mieheydestä. Huomasin, että mussa on jotain, mitä tulee sisältäpäin, eikä kaikessa oo kyse pelkästään muiden odotuksista.

Mun kaveripiiri muuttui täysin, kun mä lähin Transtukipisteelle. Jälkeenpäin mä tajusin, että mä en ois pystynyt tekemään tämmöstä minätyötä jos mä en olis ollut vapaa siitä, mitä ihmiset odottaa multa. Jos mä en olisi ottanut etäisyyttä, mä en olisi päässyt irti siitä, miten muut näkee mut.

 

Mä muistan hyvin kun mä otin uuden äänen käyttöön. Mä olin kokeillut sitä ekaa kertaa Transtukipisteellä sen jälkeen kun olin harjoitellut ääniterapeutin opastuksella. Sit mä menin Subwayhin ja ostin sieltä patongin uudella äänellä, elin todeksi mun sukupuolta. Mietin siinä samalla, että saakohan se mua kiinni, että huomaakohan se mitään, näkeekö sen mun taustaa. Mitään sellasta ei tapahtunut.

Se oli mun ekoja kokemuksia, että tää oikeesti on mahdollista. Kyse on pienistä asioista, siitä että tulee kohdatuksi sellaisena kuin on, ilman kysymyksiä tai katseita.

Lähetteen mä hain joulukuussa 2013. Olin saanu gradun valmiiksi ja valmistunut kauppatieteiden maisteriksi. Mulla oli tapana pitää kirjaa, mitä vuoden aikana tapahtuu, reflektoida sitä ja miettiä, mitä mä haluaisin seuraavana vuonna. Silloin mä huomasin, että mulla oli kahtena edellisenä vuonna ollut listan ykkösenä, että haluan elää naisena. Mulla ei ollut mitään muuta, mitä oisin halunnut samalla tavalla. 

Hormonit alotin 2014. Hoitoprosessi on hirveen hidas ja siinä laitettaan odottelemaan, joten sitten kun sain hormonit, olin että VIHDOIN. Mä olin ollut siihen valmis jo puoli vuotta aiemmin. Sit aloittamisen jälkeen piti taas odotella, ennen kuin muutokset alkoi näkyä. Kun mä olin ollut vuoden hormoneilla, mut ruvettiin näkemään viimein oikein.

 

Mä oon pieneltä paikkakunnalta, Asikkalasta, ja mun prosessi tuli koko perheelle ihan yllätyksenä. Olin piilottanut itseni näkyvistä. Se on helppoa, kun tunteista ei puhuta. Riittää, että on vaan tietyssä roolissa.

Mulla on kaksi veljee, eikä me olla ikinä hirveesti puhuttu tunteista. Ne oli tähän vaan että ookoo. Musta se on tosi hienotunteista, jos ei kerran tiedä, miten reagoida. Joku ”aijaa, heh heh” ois paljon vaikeempaa mulle.

Iskä taisi sanoa tätä radikaaliksi. Onhan se siinä mielessä, että se on nähnyt ihmiset kahdessa lokerossa, ja tässä... se ei ihan meekään niin. 

 

Mun mielestä sukupuoli on vain osa ihmistä. Sen voi ajatella suvunjatkamiskeinona, sosiaalisena roolina, identiteettinä. Se myös aika näkymättömällä tavalla vaikuttaa ihmisiin. Ihmisiä kohdellaan eri perustein sen mukaan, mitä sukupuolta niiden oletetaan olevan.

Musta tuntuu että sukupuoli on ihmisille jotenkin turvallinen, kaksijakoinen asia, mihin nojata, kun maailma jatkuvasti muuttuu. Jotkut muutokset, niinku globalisaatio ja digitalisaatio, on niin isoja ettei niihin ole vieläkään pystytty sopeutumaan. Sit alitajuisesti ajatellaan, että no sukupuoli ei ainakaan muutu.

Ja kyllä mullakin on tosi vahva turvallisuuden tarve. Jossain vaiheessa se näkyi niin, että mun piti olla tosi selvästi transnainen, ja kaikki mikä ei mahtunut siihen, piti jättää pois itsestä. Mutta sitä mukaa kun on tullut turvallisempi olo oman identiteetin kanssa, mulla on ollut paljon vapaampi olo.

Edelleen oon tietyissä piireissä toisenlainen ja tietyissä toisenlainen. Mutta mun mielestä se on totuudenmukaisempaa, että ihminen on eri piireissä erilainen kuin että se olisi aina jotenkin samanlainen. Sitähän ois silloin aika ykspuolinen ihminen.

 

Aikasemmin en oo ihan pystynyt olemaan oma itseni. En oo uskaltanut lähteä semmosiin asioihin, mitä oon oikeesti halunnut tehdä. Vaikka matkusteluun. Siinä on kuitenkin ollut sillee, että jotain puuttuu, että ei tuu nähdyksi omana itsenään. Se on ollut semmosta… odottelua. Välitilaa.

Mä oon nyt 29, kohta mä oon 39. Aika menee tosi nopeesti ja sitten se on niinku siinä. Sitä jää elämä helposti elämättä, jos aattelee, että en kehtaa ja en voi. Ja tietyllä tapaa mä oon vasta nyt ikään kuin alkanut elää.

 

Tuulin haastattelu ja kuvaus tehtiin helmikuussa 2017 Helsingissä.