Zoe Porvoon vanhassakaupungissa

Kun mä tulin kaapista, yritin selittää asiaa mun vaimolleni uudestaan ja uudestaan. Kerroin että rakastan häntä, mutta se sai hänet vaan vihaiseksi. Hän sanoi, että en koskaan oikeasti rakastanut häntä, että jos olisin rakastanut, olisin kertonut hänelle aiemmin.

Ainakaan tällä hetkellä me ei pystytä olemaan ystäviä. Ei oo mahdollista perua kaikkia niitä asioita mitä on sanottu tai mitä on tapahtunut. Kaikkea ei saa sovittua. Ne täytyy vaan unohtaa, mutta unohtaminen vaatii aikaa, tosi paljon aikaa.

Zoe, 43
Porvoo, 2017

Ajattelin jo nuorena, etten sovi mun perheeseeni, meidän kotiin, meidän kotikaupunkiin Englannissa. Muutin nopeasti pois kotoa ja päädyin erään vanhan rouvan luo kukkuloille puutarhuriksi Etelä-Englantiin.

Se taisi olla mun tapani paeta, koska siellä, puutarhan keskellä, mä uudestaan ja uudestaan kuvittelin itseni naiseksi. En kertonut siitä kenellekään. Siihen aikaan ei ollut internetiä, mutta mä olin lukenut asiasta lehdistä. Tiesin että mun pitäisi mennä lääkäriin, jotta voisin aloittaa prosessin. Mutta en aatellut että se olisi jotain oikeaa ja todellista, se oli mulle vain fantasiaa.

 

Pyöräilin tosi paljon, pyöräillessä tuntui että mun mieleni oli vapaa. 30-vuotiaana päätin lähteä Skotlantiin pyöräilemään. Niin mä lensin Bristolista Glasgow’hun ja suuntasin pyörällä kohti länsirannikkoa.

Ekana päivänä Skotlannissa saavuin pieneen kylään järven rannalla ja päätin jäädä sinne hostelliin yöksi. Hostellin keittiössä oli vaalea nainen, hän hymyili mulle. Ajattelin: Oh no. Älä vaan puhu sille, se on niin nätti, ihastut heti ja kaikki matkasuunnitelmat menee pilalle. Hän istui oven vieressä, ja kun mä lähdin keittiöstä, toistin itselleni: älä sano mitään älä sano mitään älä sano mitään – ja sitten sanoin: Hi!

 

Me päädytään viettämään oikeastaan koko loma yhdessä. Mulla on kilpapyörä ja kaikki varusteet, hänellä vanha maastopyörä, jonka korissa pomppii aurinkorasva ja muu pikkutavara joka töyssystä. Kaikki tuntuu täydelliseltä: hän on kaunis, me pyöräillään, aurinko paistaa, me jutellaan ja on vaan ihanaa.

Hänen lomansa päättyy ennen mun lomaa. Hän palaa Lontooseen, jossa asuu talvet, kesät hän viettää Suomessa. Kun mä itse palaan kotiin Etelä-Englantiin, soitan hänelle Lontooseen. Tuu tänne, hän sanoo, tuu tänne käymään, ja mä hyppään heti seuraavana päivänä junaan. Koko juttu on ihan kuin elokuvista.

Kun kesä tulee, hän lähtee Suomeen. Kesän jälkeen hän tulee takaisin mun luo ja me asutaan yhdessä kukkuloilla puutarhassa, ja mä kysyn mennäänkö naimisiin.

Hääpäivänä on helle, hän on raskaana ja Lontoosta saapunut suomalainen pappi hikoilee valkoisessa, villaisessa papintakissa. Ne on kauniit häät.

 

Me muutetaan Suomeen. Elämä on kiireistä. Meillä on kaksi lasta, puutalo Porvoossa. Mulla on edelleen välillä se tunne, haave. Mä ajattelen monta kertaa, että mä kerron hänelle mun salaisuuteni, mutta... en tiiä... mietin että kertominen ehkä lähentäisi meitä, kuvittelen miten hän hyväksyisi mut. Mutta en sitten kuitenkaan kerro.

Mulla on siihen aikaan vihanhallintaongelmia. Meidän avioliitto ei ollut mitenkään helppo. Mä pidän mun tunteet ja ajatukset mun sisälläni, teeskentelen että kaikki on ok, ja sitten aina välillä räjähdän. Hän toivoo pitkään, että menisin terapiaan. Mä en halunnut mennä, sillä mä en halunnut paljastaa mun salaisuuttani.

Mutta lopulta, kymmenen vuoden yhdessäolon jälkeen, mä menen. Se on kesää 2014. Mä ajattelen silloin, että voin pitää tän yhden asian piilossa terapeutilta, että mun ei oo pakko sanoa siitä.

 

Lokakuussa hän lähtee kahdeksi viikoksi kirjakiertueelle, ja silloin mä kerron mun salaisuuden terapeutilleni. Se on ensimmäinen kerta kun puhun asiasta kenellekään. Tuntuu kuin koko maailma avautuisi. Kaikki on mahdollista, mä en olekaan vielä kuollut, mä pystyn siihen! Mä sovin tapaamisen psykiatrin kanssa, asiat nytkähtää liikkeelle. 

Mun olo on kevyt ja kuitenkin levoton. Sataa vettä, mä olen kotona lasten kanssa, odotan. Mä tiedän, että mun pitää kertoa hänelle.

Kun hän tulee takaisin, me ollaan kuin kaikki olisi normaalisti, mennään yhdessä nukkumaan, suukotellaan. Seuraavana aamuna hän vie lapset kouluun. Odotan häntä keittiön pöydän ääressä, hän tulee kotiin, keittää kahvia. Istun siinä, ihan hiljaa, ja hän kääntyy muhun päin kahvimuki kädessä ja kysyy, olenko mä masentunut. En ole, mä sanon, mutta mulla on kerrottavaa ja mua pelottaa. Ja hän alkaa hymyillä hermostuneena, hän ei mahda sille mitään.

Hän istuu mua vastapäätä ja hänen hymynsä näyttää virnistykseltä, ja se tekee kertomisesta entistäkin vaikeampaa. Mun on pakko pyytää, että hän lopettaisi hymyilyn. Sitten mä vaan sanon sen: Mä olen transsukupuolinen. Mä haluan olla nainen.

Hän halaa mua, sanoo miten oon rohkea, ja sitten hän alkaa itkeä, hän itkee ja hymyilee yhtä aikaa. Ja sitten mun pitää lähteä töihin.

 

On vaikeaa kuvailla sitä aikaa kotona. Tunnelma on tosi jännittynyt. Me esitetään lapsille ja muille, että kaikki on tavallisesti, vaikka ihan kaikki on muuttunut. 

Kun mä parin viikon päästä oon lähdössä yövuoroon, hän istuu sohvalla ja itkee. Yritän kysyä että miten sä voit, ja hän alkaa huutaa mulle miten me ollaan friikkejä, meidän perhe ja meidän lapset, miten meidän täytyy lähteä Porvoosta, lähteä Suomesta. 

Mun on pakko mennä töihin, ja koko mun vuoron ajan mä mietin, miten oon pilannut kaiken, miten mä tavoittelen jotain mitä en voi koskaan oikeasti saada. Miten oon menettänyt hänet ja tuhonnut kaiken.

Pyöräilen takaisin kotiin pimeässä, ilman valoja. Oon tulossa risteykseen ja näen miten auto tulee kovaa vauhtia toiselta sivulta. Sillä hetkellä mä tiedän, mitä mun pitää tehdä. Ilman mua kaikki olisi hyvin. Ajan suoraan auton eteen, täysin varoittamatta – ja se ehtii pysähtyä. Mä en voi käsittää sitä todeksi. Mun on pakko palata kotiin.

 

Hän tulee mun kanssani tapaamaan psykiatria. Hän itkee koko tapaamisen ajan ja sanoo, että haluaa kulkea mun rinnalla niin pitkälle kuin mahdollista ja sitten sanoa hyvästit.

Me katsotaan yhdessä dokumentteja, yritetään ymmärtää asiaa. Mutta aika pian se alkaa tuntua siltä ettei toivoa enää ole. Me asutaan edelleen samassa talossa, mutta ei olla enää pariskunta.

Me päätetään muuttaa eri makuuhuoneisiin. Mä ehdotan sitä, koska hän suuttuu joka kerta kun yritän koskettaa häntä. Hän on saanut pullon shampanjaa lahjaksi ja kysyy, että mitä jos juhlistaisimme sillä muuttoa. Mä en tajua mitä juhlimista siinä on. Ja yhtäkkiä mä alan itkeä, haluan perua koko jutun, haluan sanoa että ei tehdäkään sitä, ei nukuta erillään. Mutta sanat ei tuu ulos mun suusta, mä vaan itken, hän halaa mua ja mä itken loputtomasti. Ja lopulta, kun mä en enää yritä perua mitään, mä rauhoitun ja itku loppuu.

 

Helmikuussa 2015 mulla on ensimmäinen tapaaminen transpolilla. Hän vie mut sinne autolla. Mulla on ekaa kertaa meikkiä, hänen naamansa valahtaa kun hän näkee mut, ja me kiistellään koko automatka polille, meikistä ja muusta.

Hän on sanonut aiemmin että mun täytyy valehdella transpolilla että ne uskoisivat että olen trans. Mutta polilla kaikki on tosi ymmärtäväisiä ja sympaattisia, ja mä olen avoin ja rehellinen. Kun mä puoli vuotta myöhemmin saan diagnoosin, mä pukeudun ensimmäistä kertaa hameeseen.

 

Samana keväänä hän pyytää mua muuttamaan pois, hän sanoo että mä teen hänet onnettomaksi ja että hän haluaa että mä lähden. Mä muutan elokuussa.

Syksyllä musta tuntuu että pystyn viimein olemaan se joka olen. Mulla on suunta mun elämässä. Mutta samaan aikaan oon surullinen siitä miten asiat meni meidän avioliitossa, masennun vähitellen. 

Hän on ollut mua kohtaan usein tosi suorasukainen, tyly. Mä luulen, että se on ollut hänen keinonsa suojella itseään. Hän on kutsunut mua pettäjäksi, tuhoajaksi, hyväksikäyttäjäksi. Hän on sanonut mulle että meidän avioliitto on ollut huijausta, miten hän on ollut mulle pelkkä esimerkki ja malli naiseudesta, miten hyväksikäytin häntä tarkkailemalla häntä. Mulle on ollut todella vaikeaa tulla sinuiksi näiden syytösten kanssa.

Tavallaan silti ymmärrän. Häntä pelotti, hänenkin sydämensä oli särkynyt, eikä meillä ollut mitään tietoa millainen tulevaisuudesta tulisi. Ja vaikka hän ei tukenut prosessissa, hän oli tukena lasten kanssa. Hän puhui asiasta hyvään sävyyn opettajille koulussa ja lasten kavereiden vanhemmille. Se ei missään vaiheessa muuttunut.

 

Seuraavana talvena joudun vahingossa heikoille jäille, kun oon joella potkukelkkailemassa. Uppoan suoraan hyiseen veteen. Jään alla ainoa mun ainoa ajatukseni on, että ei nyt – ei näin. Mä pääsen takaisin pintaan, saan itseni tukevalle jäälle.

Kiinalaiset turistit vastarannalla tuijottaa mua, mun vaatteet valuu vettä, mua nolottaa, tuntuu typerältä, heilautan niille kättä ja lähden pois.

Soitan hänelle pari päivää myöhemmin ja kerron tapahtuneesta. Ajattelen, että nyt hän näyttää miten hän välittää musta. Mutta hän ei osoita välittämistä, hän ei kysy mitään. Sinä iltana kaikki jotenkin hajoaa.

Mä haluan takaisin entiseen kotiin, että kaikki olisi niin kuin ennen, mutta mä en tiedä miten se enää onnistuisi. Mä ajattelen että mun täytyy tappaa itseni. Siitä eteenpäin on kuin mua olisi kaksi yhden sijaan: toinen Zoe tekee suunnitelmia ja sopii tapaamisia, ja toinen sanoo, ettei kannata vaivautua kun et oo enää kohta elossa.

Lopulta pyydän apua. Kevättalvella 2016 oon viikon pykiatrisella osastolla ja aloitan masennuslääkityksen. 

 

Toukokuussa mulla on jo suhteellisen vakaa olo. Mutta kun yhtenä aamuyönä herään kotona, tiedän, mitä mun pitää tehdä, mun pitää kuolla pois. Mulla on rauhallinen, levollinen olo. Oon kuin tyyni vedenpinta. 

Sitten muistan että lapset on mun luona yötä, ne nukkuu niiden huoneissa. Ne on aina rakastaneet mua, se ei ole missään vaiheessa muuttunut.

Ajatus lapsista rikkoo levollisuuden, vedenpinnan, ja mä tiiän, että mä en voi elää enää näin, mun pitää saada elämääni uusi suunta ja päästä takaisin omille jaloilleni.

 

Se hetki on käännekohta mun elämässäni. Toinen minä katoaa ja mua on vaan yksi. Mä pystyn vähitellen lopettamaan masennuslääkityksen. Hyväksyn, että mä vieläkin rakastan häntä, mutta mun täytyy olla minä.

Asiat on sen jälkeen muuttuneet paljon paremmaksi. Elämä ei oo ollut helppoa, mutta nyt mun on tosi paljon parempi olla.

 

– –

 

Hän kertoi mulle heti alussa, kun hän ryhtyi kirjottamaan tästä kirjaa. Me sovittiin, ettei hän käytä siinä mun muistojani tai ajatuksiani, ja niin se tehtiin. Hän luki kirjan mulle ääneen toukokuussa 2017, ennen sen julkaisua. Mä en tiennyt, mitä sanoa. Sanoin että se on kaunis. 

Hän sanoi että se on täynnä rakkautta, mutta musta se ei tunnu siltä. Hän on sanonut monta kertaa, ettei rakasta mua enää, että mä olen hyväksikäyttänyt häntä, että mä olen pettäjä ja tuhoaja. Siksi mä en voi ymmärtää, miten se kirja on täynnä rakkautta. Eikä se kirjan nimi pidä paikkaansa: mä en ikinä kadonnut. Mä en kadonnut. 

Mutta ei näitä voi miettiä liikaa. Aikaa ei voi kääntää taaksepäin, ei voi palata siihen, mitä meillä oli vuosia sitten. On pakko elää eteenpäin.

 

Zoen haastattelu ja kuvaus tehtiin marraskuussa 2017 Porvoossa.