Anne tähtitaivaan alla

Mä olen tähtitieteen sekatyöläinen. Öisin taivas on kuin avonainen ikkuna, josta näkee maailmankaikkeuteen. Aivan käsittämättömän kauas. Lukemattomat maailmat aukeaa suoraan siinä omien silmien edessä.

Kun aivot saa nyrjäytettyä oikean asentoon, voi hetkeksi oivaltaa, mitä oikein näkee. Se on tosi haastavaa, sillä meidän alkueläimen aivot ei meinaa tajuta niitä etäisyyksiä. Ja puolentoista sekunnin päästä se fiilis on ohi. Mutta siinä kohtaa omat murheet on aika pieniä juttuja.

Anne, 37
Helsinki, 2016

Mulla ei ole binääristä sukupuoli-identiteettiä, mä en koe olevani vahvasti mitään tiettyä sukupuolta. Mä en yhtään tiedä, millaista se on, kun tuntee vahvasti olevansa  mies tai nainen. Suhtaudun sellaiseen sukupuolen kokemukseen kuin vahvaan uskonnolliseen vakaumukseen: ”Se on selvästi sulle tosi tärkeä juttu ja kunnioitan sitä, mutta olen itse ateisti.”

Nuorempana mietin, että okei, jos mä en koe olevani nainen, niin tarkoittaako se nyt siis sitä, että mä olen mies. Lueskelin korjausleikkauksista ja mietin, olisiko se mun juttu.

Mutta sitten mä tulin siihen tulokseen, että ei, silläkään mä en saavuta sitä mitä mä olen. En mä olisi yhtään enempää kotonani miehen ruumiissa. Mä oikeastaan viihdyn ihan hyvin siinä kropassa joka mulla on vaikka se naiselta näyttääkin. Mä pääsen elekieltä, hiuksia ja pukeutumista muokkaamalla aika pitkälle. Onneksi mulla on matala ääni luonnostaan.

On jännää, miten tiukassa perinteinen binäärinen ajattelu istuu omassakin ajattelussa, kaikesta huolimatta. Mä siis varmaankin olen sukupuolineutraali tai sukupuoleton, mutta sekin kuulostaa  itsestä huvittavan vieraalta – ja lisäksi vähän pelkään että se antaa virheellisen vaikutelman, että mä olisin jotenkin seksistä kiinnostumaton ihminen. Vaikka eihän se liity sukupuoleen mitenkään.

Ihan hyvin voisin vaikka sanoa, että David Bowie on mun sukupuoleni. Se on ihan yhtä hyvä määritelmä kuin mikä tahansa muukin.

 

Mua ei koskaan kasvatettu mihinkään sukupuolilokeroon. Vaikka ei mua varmaan mitenkään tietoisesti sukupuolineutraalisti kasvatettu. Mutta mun ei koskaan tarvinnut alkaa kapinoimaan mitään lokerointia vastaan.

Se oli joskus myöhäisessä murrosiässä, kun aloin vähitellen tiedostaa, etten mä koe olevani mies tai nainen. Ryhdyin funtsimaan, mikä mä sitten olen, ja pikkuhiljaa puhuin asiasta kavereille ja perheelle.

Äiti yritti joskus sanoa, että onhan noita poikatyttöjä aina ollut. Siihen mun piti sanoa, että ei se nyt ihan niinkään ole.

En ole koskaan ajatellut, että olisin jotenkin tullut kaapista tämän kanssa. Paitsi välillä huomaan, että hitto, toi tyyppi ei tiedäkään tästä, ja mun pitää tulla sille kaapista, vaikka ei musta yhtään tunnu, että olisin mitenkään kaapissa... Tää on varmaan aika tyypillinen kokemus monelle, joiden ulkonäöstä ei voi päätellä heidän sukupuoli-identiteettiään.

 

Jos mut sukupuolitetaan mieheksi, oon yleensä suunnattoman riemuissani, varmaan koska se on niin harvinaista: tilanteessa on ikään kuin tavoitettu jotain ihan muuta kuin mitä lähtökohdat antaisivat olettaa.

Jos mut sukupuolitetaan naiseksi, se on usein tosi turhauttavaa. Toisaalta se on ymmärrettävää – mä en kuitenkaan kauheasti koeta kätkeä sitä tosiseikkaa, että oon naisen ruumiissa. Vaatteet kun istuu paremmin, jos ne... no, istuu.

Kerran jouduin vääntämään kättä lääkärin kanssa siitä, mitä mä olen. Hän sanoi, että ”sinä voit tuntea itsesi joksikin, mutta kyllä sinä käyttäydyt kuin nainen”. Ihan kuin sillä lääkärillä olisi ollut kaikki valta sanoa, mikä minä olen. Ennen sitä olin pitänyt hänestä tosi paljon, mutta tämä oli täydellinen luottamuksen menetys.

 

”Meidän tyttöjen täytyy pitää yhtä”, saattaa joku ihan hyvää hyvyyttään sanoa, mutta mä olen silloin että mmmm juu pitäkää te sitten yhtä... Ja mietin, että eikö me ihmiset voitaisi vain pitää yhtä, sukupuoleen katsomatta?

Musta olisi ihan mieletöntä elää sellaisessa yhteiskunnassa, jossa poikkeavuus mies–nainen-binääristä olisi tavallista, ja ketään ei automaattisesti luokiteltaisi toiseen sukupuoleen. Haluaisin, että ihmiset suhtautuisivat toisiinsa ensisijaisesti ihmisinä eivätkä jonkun sukupuolen edustajina.

Mutta... Toisaalta ehkä ne, joilla on tosi vahva sukupuoli-identiteetti miehenä tai naisena, taas toivovat, että heitä kohdeltaisiin miehenä tai naisena.

Tilannetta vähän helpottaisi, jos meilläkin olisi ”muu”-vaihtoehto passeissa. Sukupuolia on varmasti enemmän kuin kolme. Kysy keneltä tahansa muunsukupuoliselta sukupuolesta, ja jokaisella on vähän erilainen kokemus siitä, mikä hänen sukupuolensa on.

Olisi kuitenkin kiva, että ihmiset olisivat edes tietoisia siitä, että meitä on olemassa täällä binäärin ulkopuolella. Että sitä ei hämmästeltäisi, vaan oltaisiin vain että ”aha” ja otettaisiin asia huomioon. Joo, siinä voi onnahdella ja aina ei heti onnistu, mutta että jokainen tekisi parhaansa ja yrittäisi huomioida sitä toista. Ketään ei pitäisi lähteä aktiivisesti tunkemaan siihen lokeroon, johon omasta mielestä sen ihmisen pitäisi muka kuulua.

 

Olenko mä transsukupuolinen? Mulle se on vaan sana. Suomessa jotkut erottelee trans- ja muunsukupuoliset erilleen siten että muunsukupuolisista käytetään sanaa transgender.

Mun mielestäni transsukupuolisuus ei millään tavalla sulje pois muunsukupuolisuutta. Mutta se, mihin mä asetun... Se on mulle ihan täysin sama, mitä sanaa tästä käytetään. Mähän oon mä.

Niin, se on ehkä se, mikä mun sukupuoli-identiteettini on. Mä olen vaan tällainen ...tyyppi. Että tarviiko siitä sukupuolesta puhua? Vaikka se olisi mikä tahansa, annetaan sille ihan mikä nimi tahansa, mä olen edelleen tällainen kuin mä olen.

 

Annen haastattelu ja kuvaus tehtiin tammikuussa 2016 Helsingissä.