Päätin 4-vuotiaana mennä kaappiin tämän asian kanssa. Pukeuduttiin silloin mökillä serkkujen kanssa naistenvaatteisiin ja käytiin näyttämässä aikuisille. Ei meitä paheksuttu, mutta mulle jäi olo, että tämä täytyy pitää salassa.
Vasta kolmikymppisenä löysin muitakin ihmisiä, jotka eivät sopineet miehen muottiin. Se tuki oli ihan valtava.
”Olla mies” tai ”olla nainen”, ne on niin isoja sanoja. Sanat on silloin hyviä, kun ne kuvaavat ihmistä. Mutta jos sanat alkaa määrittämään ihmisiä ja ihminen yrittää olla tietyn sanan mukainen, niin silloin asia menee väärinpäin.
Loppujen lopuksi siitä sukupuolesta ei kannata hirveän isoa meteliä nostaa. Kaikki me ollaan ihmisiä.
Ajatus transsukupuolisuudesta oli mulle pitkään pelottava ajatus. Mä pidin itseäni transvestiittina, se oli jotenkin helpompaa.
Merkittävä hetki oli viitisen vuotta sitten, kun olin ystäväni kanssa kiinalaisessa ravintolassa syömässä. Olin silloin naisena liikenteessä, elin silloin kaappielämää vielä. Juteltiin siinä niitä näitä, ja sitten sanoin, että tiedätkö, musta on ihanaa, kun joku kehuu mun ulkonäköä.
Mun ystävä sanoi, että niin, kaikista naisista tuntuu tuolta. Ja silloin, yhtäkkiä, kaikki sukupuoleen liittyvä mystiikka tipahti kokonaan pois. Mä tajusin, että tässä ei ole mitään sen kummallisempaa kuin kaksi naista syömässä kiinalaista ruokaa ja juttelemassa.
Se oli vahva kokemus. Silloin mä päätin, että menen tutkimuksiin.
Kun mä 44-vuotiaana sain diagnoosin, mä pidin juhlat, joiden nimi oli ”40-vuotinen sota on ohi”. Silloin tuli täyteen 40 vuotta ensimmäisestä transkokemuksesta.
Mulle jäi päävastuu kolmesta lapsesta, kun erosimme puolisoni kanssa. Onneksi tilanne on hyvä, entinen puolisoni on aktiivisesti läsnä arjessa ja teemme hyvää yhteistyötä.
Kävin paljon läpi sitä, millaisen mallin annan mun lapsille. Että voiko elää rohkeasti sellaisena kuin on. Että tarvitseeko elämä elää hammasta puremalla läpi, että ”mä selvisin tästä”, vai voiko elää täysillä, ei peläten vaan rakastaen.
Silloin kun ihminen elää kaapissa, motiivina on pelko. Ja pelko on rakkauden vastakohta. Kun pelko määritti kaikkia mun tekemisiäni, se salpasi multa kyvyn rakastaa.
Kaapin jättäminen oli upea kokemus. Rakkaus vapautui mussa, mulla ei ollut enää mitään salattavaa, ei mitään pelättävää. Se oli järisyttävä kokemus. Mä tulvin rakkautta ja rakastin kaikkia ihmisiä kun kävelin tuolla kadulla.
Hengellinen kulttuuri vaati multa, että mä eläisin kaapissa. Jouduin luopumaan mun työstäni pastorina, kun jätin kaapin. Seurakunnan johdolta petti siinä etiikka ja mopo lähti käsistä. Nyt mä olen vuoden odottanut tietoa, saanko liittyä paikalliseen helluntaiseurakuntaan. Mua järkyttää, että hengellinen kulttuuri tukee sitä, mikä tappaa rakkauden.
Mä olen ollut nyt vuoden hormoneilla. Prosessiin ryhtyminen oli vähän pelottavaa. Mä ajattelin, että täytyy kulkea rohkeudella eteenpäin.
Sitten mun ystäväni sanoi, että rohkeus on paljon pahempaa kuin pelko. Se kuulosti erittäin väärältä ja hassulta, mutta sitten tajusin, että näinhän se on, uhkarohkeudella saadaan paljon tuhoa aikaan.
Päätin, että mä otan motiivikseni rakkauden. Sen, että mä rakastan itseäni ja haluan tehdä vastuullisia valintoja, myös perhettäni ajatellen.
Äidille tämä on ollut hirveän kipeä asia, mutta hän on ollut hyvin tukena. Kirjoitin kirjeen mun suvulleni ja selitin siinä asiat. Hän luki sitä monta kertaa uudestaan ja uudestaan. Ja sitten hän sanoi, että tämä on hänelle kipeä asia, mutta että se on hänen ongelmansa.
Olisikin tuntunut hassulta, jos tämä olisi mennyt vain niin että ”no okei, jahas sä oletkin tällainen”. Ihmiset kiintyy siihen, miten ne näkee ja kokee jonkun toisen ihmisen.
Lapset otin vuorotellen syliin ja selitin asiaa. Ei he varmaan paljoa muista siitä. Samaan syssyyn tuli ero, ja se oli kaikille se kipein asia. Meillä oli kumminkin onnellinen avioliitto siihen asti.
Mun vanhin lapsi, 12-vuotias, kävi just läpi sitä, miksi hän sanoo mua. Lapset on kutsuneet mua aina isiksi, ja mä olen ajattelut, että mä en voi ottaa sitä heiltä pois. Onhan se ollut joskus vähän hankalaa, kun lapset sanoo jossain kaupassa isi sitä ja isi tätä. Mutta se on mun kipu, se ei ole lasten kontolla.
Tavallaan mua on helpottanut se, että en ole mitenkään läpimenevä. Ihmiset näkee päällepäin, että en ole tavallinen nainen. Mulle ei tule kiusausta mennä uuteen kaappiin ja alkaisin salaamaan ja pelkäämään paljastumista. Että ei tässä voi ketään huijata.
Tällä hetkellä mä työskentelen lähihoitajana ja teen siinä ohella pastorin hommia. Koska mun sydämeni on nyt auki ja avoin, mun ei tarvitse pelätä. Ja kun mulla ei ole pelkoa sydämessäni, mä pystyn heittäytymään huumorilla kaikkeen.
Se on mun mielestä hauskaa, mulle pyhä asia, että kun mä menen vanhuksen luo, joka ei näe ketään muuta kuin mut päivänsä aikana, mä saan hänet nauramaan, ja hän saattaa miettiä ja naureskella koko loppupäivän, että puhuipas se hoitaja hölmöjä juttuja.
Voisi kuvitella, että kun meikäläinen on vanhusten kanssa, siinä tulee monta konfliktia, kun he ei osaa mua määrittää. Mutta pienintäkään ongelmaa ei ole ollut. Eihän se heille kuulu, mitä mulla on hameen alla. Välillä multa kyllä udellaan, olenko mä raskaana. Siihen mä vastaan, että eiku mä olen läski, ja sitten me nauretaan yhdessä. Mun raskaus, se olisi suurempi ihme kuin Marian raskaus!
Tätä sydämen avoimuutta en enää vaihtaisi pois. Mulle ei ole iso juttu, että mä saan olla nainen, vaan se, että mun ei tarvitse enää salata itseäni. Mä saan olla ihminen.
Elisen haastattelu tehtiin elokuussa ja kuvaus joulukuussa 2015 Helsingissä.