Kun me oltiin lapsena tarhan pihalla pusuhippaa, me poikien kanssa jahdattiin tyttöjä. Kerran makasin keskellä meidän eteisen lattiaa ja kieltäydyin lähtemästä juhliin, jos mun pitää laittaa mekko päälle. Aina jos mua yritetty väkisin pakottaa johonkin semmoseen, siitä on tullut ihan helvetin iso sota.
Vaikka ei mun vanhemmat ole mua koskaan mitenkään tytötellyt. Mua ei koskaan yritetty ahtaa mihinkään tyttöprinsessan rooliin, vaan olen saanut olla minä, yksilöni.
Teini-ikä meni ihan päin persettä. Mun mutsi kuoli silloin, ja me jäätiin meidän faijalle, joka ei käytännössä tuntenut meitä ollenkaan, sillä me oltiin asuttu mutsilla siihen asti. Koulu ei kiinnostanut, hankin tahallaan pari tatuointia, tietenkin ilman lupaa, ja mitä näitä nyt on.
Mä täytin elämääni kaikilla asioilla, niin ettei mun täytynyt jäädä miettimään mitään. Totta kai mä jo teininä olin sen verran pohtinut kaikkea, että luulin olevan tytöistä tykkäävä tyttö. Mutta vasta myöhemmällä iällä on valjennut, että se ei riitä, se ei ole sitä mitä mä olen.
Kun ihmiset käyttivät musta jotain sukupuolittavaa sanaa, niin mä ajattelin, että ei, mä en ole toi, se ei kuulosta multa, ei tunnu musta hyvältä. Sen takia jouduin miettimään tätä enemmän: Mitä tää nyt sitten on? Mitä tälle pitäisi tehdä vai pitääkö mitään?
Viisi vuotta sitten mä tutustuin prosessissa olevaan ihmiseen. Mä olin nähnyt aiemmin telkkarissa transihmisiä, transgendereitä ja muita, koko sateenkaaren kirjolta ja siltä väliltä, mutta mun omassa elämässä ei ollut koskaan ollut yhtään ihmistä, joka olisi prosessissa, harkitsisi sitä tai mitään.
Meillä oli ihan sairaan hyvät keskustelut asiasta. Mulle jäi siitä olo, että ahaa, tommonenkin on mahdollista. Mulle avautui uusi maailma. Tai se oli koko ajan ollut siinä, mutta silloin se tuli jotenkin konkreettiseksi. Lähdin ottamaan asiasta selvää, ja mulle yhtäkkiä valkeni, että mä voin olla mitä vain haluan.
Musta tuntuu, että prosessi mahdollistaa mulle oikeasti just ne asiat, mitä mä tarvitsen. Mua ei myöskään pakoteta mihinkään, mitään hoidoista ei ole pakko ottaa mitä ei halua.
Mä hain lähetteen prosessiin mun työterveyslääkäriltä joulukuussa 2014. Mulla kävi tuuri: lääkäri oli ollut Tukholmankadulla samalla osastolla töissä, missä mua nyt hoidetaan. Mä olen myös sen verran valveutunut, että mä tiedän, mihin mä olen oikeutettu. Koen olevani hyvässä asemassa: mä tiedän, mitä mulle kuuluu, ja tiedän, miten mä saan ne.
Mä en kertaakaan ole törmännyt sellaiseen, että mua pomputeltaisiin vääriin paikkoihin. Sain ensimmäisen ajan helmikuulle ja alun tapaamiset meni hirveän nopeasti. Nyt viikon päästä mä saan diagnoosin. Mulla on sellainen olo, että vihdoinkin. Tuntuu, että nyt asioita oikeasti tapahtuu.
Voi olla, että mä olen vain sattunut tosi hyvään saumaan. Että ei ole jonoja, ja on saatu lisää resursseja.
Olen tosi iloinen, että en lähtenyt tähän aiemmin. Että en ole tyyliin tehnyt sellaisia korjauksia itselleni mitä mä en oikeasti olisi halunnut. Koen, että mulla on nyt oikea vaihe mun elämässäni. Ei mulla olisi ollut aiemmin mitään mahdollisuutta lähteä tähän, ei mulla olisi ollut siihen tukea eikä jaksamista.
Mulle ei ole missään vaiheessa tullut ahdistunut tai pelokas olo tän kanssa. Musta tuntuu, että mä voin ja jaksan koko ajan paremmin. Olen pikkuhiljaa parhaimmillani.
Alan myös vähitellen ymmärtää itseäni paremmin. Tajuan, miksi mä olen joskus tehnyt jotain aivan helvetin tyhmää. Nyt osaan suhtautua niihin juttuihin ja ammentaa niistä nykyhetkeen.
Mun mummi on hirveän hyvä tyyppi. Aluksi mä koin oikeudekseni vähän suojella sitä tältä asialta. Siksi ensin aika rajoitetusti kerroin sille tästä. Mutta se on ehkä kaikkein parhaiten ottanut tän. Mummi on ollut ravintola-alalla töissä, se on nähnyt kaikenlaisia ihmisiä aiemminkin. Mä olen sitten päättänyt, että ei mun tarvitse mitenkään suojella sitä.
Systeri mietti, miten se selittää sen 6-vuotiaalle lapselle, että mun nimi vaihtuu ja muuta. Mutta ei se lapsi ole koskaan suhtautunut muhun mitenkään ihmeellisesti, ei ole ikinä ollut mitään ongelmaa. Ongelmat on vain aikuisten päässä.
Mun ystävät on mulle läheinen perhe. Prosessi on ollu 90 %:lle ok. Mä harvoin jään sanattomaksi, mutta ihan muutamassa tapauksessa olen ollut että ”mitä?...”. Yhdeltä vanhalta kaverilta sain Facebookissa viestin – se oli kai päätellyt jotain mun elämästäni – jossa se sanoi, että mä en enää halua olla sun ystävä. Että me ei voida olla kavereita.
Mä olin että hirveän ikävää että koet tämän tuolla lailla, mutta se ei nyt oikeastaan ole sun asia yhtään, ja tee sitten niin kuin susta tuntuu. Ihmiset yllättää aina, hyvässä ja pahassa.
Uskon, että sukupuolia on eri tasoja ja yhtä monta kuin meitä ihmisiäkin on. Jokainen kokee oman sukupuolensa omalla tavallaan.
Ihmisillä on suurempi tarve määritellä mua kuin mitä mulla itselläni on. Varsinkin vierailla ihmisillä. Se on helvetin väsyttävää aina selostaa, olenko mä oikeassa vessassa tai onko se oikeasti mun passini. Mä toivon, että sellainen loppuu.
Mulla itelläni ei välttämättä tule koskaan olemaan mitään sanaa sille, miten mä koen itseni, mun sukupuoleni. Mä en ole kumpikaan, mies tai nainen, enkä tavallaan mitään siltä väliltäkään. Sukupuoli on mulle elävä, koko ajan liikkuva ja muuttuva asia.
Vennin haastattelu ja kuvaus tehtiin elokuussa 2015 Espoossa.